Palasin ajat sitten

paluu

 

Viimeiset päivät Budapestissä olivat todella sekavien tunteiden aikaa. Ihmiset soittelivat ja viestittelivät innoissaan ja kyselivät kaikenlaista paluustani ja kertoilivat kuinka heillä on ollut ikävä ja kuinka taas kohta nähdään. Halusin itsekin nähdä perheen, ystävät ja muut läheiset, mutta samaan aikaan en olisi halunnut edes lähteä. Jostain syystä aloin salata paluuahdistustani, koska ajattelin, että se olisi voinut loukata jotakuta.

Lähtöpäivä Budapestissä sujui käytännön asioiden järjestelyssä, haikeuden, mutta myös innokkuuden merkeissä. Paluuahdistuksestani huolimatta, odotin Suomeen paluultani paljon. Suomen kieltä, kotikotia, paluushokkia, televisiota, tuttuja ruokia, uutta asuntoa. Odotin, että ensimmäiset päivät olisivat ihanan, tutun kotoisia, mutta samalla eksoottisia. Luulin, että olisin niin innoissani, etten malttaisi pysyä paikallani.

Mutta kun heräsin aamulla kotikotoani, olikin vain tyhjä olo. Nousin sängystä tuntematta oikeastaan yhtään mitään. Katselin pöllämystyneenä ympärilleni ja kaikki näytti hirveän vieraalta. Seilasin hitaasti talossa ja pysähtynyt hiljaisuus tuntui raskaalta. Mulla ei ollut hajuakaan, mitä pitäisi tehdä. Keitin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen kahvia kunnon keittimellä, eikä sekään tuntunut miltään, vaikka olin Budapestissä monesti kaivannut suodatinkahvia. Tuntui kuin en olisi koskaan missään ollutkaan, ja samalla koko paikka oli aivan outo ja vieras. Kertaakaan ajatukseni ei eksyneet kaupunkiin, josta alle vuorokausi sitten olin lähtenyt.

Menin parin päivän kuluttua paluustani töihin ja jo ensimmäisenä viikonloppuna muutimme kanssa-asujan kanssa uuteen kämppään. Tapasin sukulaisia ja kavereita. Kaikki kysyivät Budapestistä, mutta en osannut sanoa siitä mitään. En halunnut puhua koko asiasta. En halunnut edes ajatella koko asiaa. Mutta arki sujui onnellisesti töissä käyden, liikuntaa ja ruoanlaittoa harrastaen. Olin innoissani uudesta kodista ja ostelin sinne hieman juttuja.

Kun paluustani oli kulunut kolme kuukautta, olin ollut onnellisesti ajattelematta Budapestiä juuri yhtään. Yhtenä yönä ennen nukahtamista, koin kuitenkin flashbackin, jossa kävelen Budapestissä yliopistolta kotiin, Unkarin kansallismuseon ohitse. Näen museota ympäröivän aidan ja sen yli kurottavat suuret puut. Näen ihmisiä istumassa museon portailla.  Mulle tuli aivan järkyttävän huono olo. Mun pulssi oli jotain tuhat ja iski hullu paniikki käsitellä asia mahdollisimman nopeasti.

Nousin ylös sängystä ja avasin mun läppärin. Kävin läpi kaikki Budapestissä ottamani kuvat, katselin niitä, muistelin hetkiä jolloin ne oli otettu. Parhaat niistä lähetin teetettäväksi. Kaikesta siitä tuli yhtäkkiä tosi tasapainoinen olo, vaikka en mitään horjumista asian suhteen ollut mielestäni edes kokenut. Kuvaprojektin jälkeen menin nukkumaan levollisin mielin. Vaihto-opiskelu oli viimein asettunut mun elämäntarinaan asiana, joka antaa rohkeutta ja uskoa omiin kykyihin, innostaa uusiin juttuihin ja luo positiivisen kokemuksen eletystä elämästä. Tuntui että olin saavuttanut nyt vasta ne asiat, joiden takia ylipäätänsä lähdin.

 

Posti toi yli kolmesataa kuvaa pari viikkoa sitten ja niitä on ollut kiva katsella. Ehkä pian uskallan näyttää niitä jollekin muullekin.

 

VM

Kenties olen ennustaja?

Elämässäni on ollut kiireitä. Joka syksy onnistun kehittelemään itselleni ongelmia opiskelujen kanssa. Tekemättömistä töistä ja tenteistä muodostuu vyyhti, jonka hallitseminen vaati hermoja. Kotini on ollut jo pari viikkoa siinä kunnossa, että kulhon ohi kaadetut murot eivät enää haittaa. Koko asunto on muuttunut eräänlaiseksi toimistoksi. Papereita ja kirjoja lojuu siellä täällä, muistilappuja on kiinnitettynä pöytien reunoille ja jääkaapin oveen. Eilen kirjoittaessani esseetä katsoin hetkeksi ympärilleni ja mietin, että onpa hyvä ettei mulla ole lasta. Se olisi varmaan mennyt syömään ton lattialistasta irronneen naulan.

Kaikesta huolimatta olen ehtinyt näkemään ystäviä, käymään teatterissa ja katsonut pari dokumenttiakin. Öisin olen nukkunut huonosti, mutta olen antanut sen anteeksi itselleni päivällä. Pari outoa juttuakin on ehtinyt tapahtua..

Ollessani luennolla, luulin nähneeni Salkkareiden Larin. Päästyäni luennolta menin yliopiston ruokalaan syömään ja näin siellä Salatuista elämistä poistuneen hahmon, Daniel Ojalan. Mikä salkkaripäivä. Googlasin ensin Daniel Ojalan ja pidin todennäköisenä, että näkemäni henkilö todellakin oli hahmon näyttelijä. Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt unohtaa Larin, mutta Daniel Ojala muistutti minua siitä. Ruokailin kaikessa rauhassa salaattini ja lähdin bussipysäkille ja sieltä edelleen bussiin. Selailin älypuhelimellani webbiä ja päädyin mm. Vauvafoorumin topiciin ” Joko täällä on käsitelty se salkkari Larin salainen lapsi asia??”. Bussimatkani oli ehkä puolessa välissä, kun siirryin Larin instagramprofiiliin. Yritin etsiä sieltä mahdollisia Tampere- viittauksia ja mietin kuumeisesti olinko ehkä sittenkin erehtynyt. Samaan aikaan pysäkiltä tulee bussiin n. 8-vuotiata koululaisia, joista yksi poika huutaa kaverilleen ”Lari on raskaana!” Ihmettelen kovasti kuulemaani, enkä ole uskoa korviani. Mutta poika huutaa sen toistamiseen ”Lari on raskaana!”.

Millä todennäköisyydellä samaan aikaan kun ajattelen Salkkareiden Laria – mitä ei todellakaan tapahdu usein – kahdeksanvuotias poika huutaa ”Lari on raskaana!” Koko juttu on ihan absurdi.

Tapahtuma oli mielestäni erittäin riemastuttava, mutta sen vaikutukset elämälleni ovat luultavasti varsin vähäiset. Sanottakoon vielä, että mulle käy usein niin että juuri ajatellessani jotakin asiaa, joku sanoo jotakin samaan asiaan viittaavaa. Kerran ajattelin, että vihaan taatelikakkua ja viisi sekuntia myöhemmin näin radion viereen jääneen RähinäAliaskortin, jossa sanana oli ”taateli”. Kenties olen ennustaja?

P.S. Tänään oli Älä osta mitään- päivä. Samanaikainen Black Friday- ostosmeininki suututti.

Muutamia kuvia rentoutumisestani lattialla ja ihanasta talven ihmemaa, joka ei ole enää ajankohtainen. Marraskuu on palannut.

 

winterwonderland

piknik

minä

 

VM